Orvokkeja rivi
   kivijalan ja asvaltin saumassa,
   kuorotyttöjä.
   Ne laulavat hengellisiä lauluja
   otsat kuulaina.
   Seisovat jalat
   sammalpoimussa.
   Niiden eriväriset äänet 
   soivat kohti aurinkoa.

   Hiekkaa vasten
   idänunikon leiskahtava oranssi.
   Pienten jalkapohjien
   jäljet sydämessäni

   Voikukka, hahtuvatukka.
   Vanhan naisen kallo
   paljastuu, jos puhallan.
   Ja kaikki ne lapset,
   suhisten laskeutuvat,
   löytävät juurilleen
   maata nimeksi,
   voi kukka.

Tytär oli ihan pieni,

sanoin ääneen äidin ruusuksi.

Menin hämilleni,

entä poika,

siinä korvineen,

nelivuotias.

Hätäpäissäni

sanoin Zinniaksi,

oppineittenkukaksi.

Jokin meni vikaan.

Lehtosinilatva,
ensimmäinen,
jonka kasvatin siemenestä.

Keskimmäinen oli vauva,
ihmettelin, että olin saanut tyttären,
ja presidentiksi valittiin nainen.
Löysin kirjastosta 
perinnekasvikirjan
ja puutarha-ideologiani.

Tytär pääsi kesällä ripille,
omapäinen neito. 
Lehtosinilatvat hyppivät miten mielivät
kukkapenkistä ulos ja takaisin,
kukkivat iloisesti.
Hymyilen niille hellästi.