Runoja, jotka ovat syntyneet rakkaudesta puutarhanhoitoon ja kirjoittamiseen
sunnuntai 11. maaliskuuta 2018
Appiukko pyytää rantaan juomaan oluen auringossa, pitäisit tauon. Hän pitää minusta. Sanon etten malta. Hänen vanhan miehen selkänsä etääntyy polkua. Männyn rungot rajaavat kaitafilminauhan ruudut.
Lehdet samettiset kuin hevosen turpa, kukka kuin huutomerkki. Geum coccineum, tulikellukka. Se lakkasi viihtymästä, sanoi ei sitten. Mukana on kolmansia osapuolia, rohtosuopayrtti, jalopähkämö, heinääkin. Rajansa kaikella. Vain teoilla on lopulta väliä. Juuri nyt laiskottaa.
Daalia, primadonna, laulaa viimeisen aarian ennen kuin ooppera päättyy. Haluan nähdä kesän kaikki tulipunaiset näytökset. Korjaan kuihtuneet kukat. Kastelen, taputan aplodit kohokohdissa, kyynelehdin. Ei mikään maatiaisnainen, vaan temperamenttinen, tulinen sielu, joka kuolee traagisesti ensimmäiseen pakkaseen. Kaikkensa antaneena juurakon vien talveksi maakellariin. Luulen, että sille käy siellä huonosti kuin Descartesille Ruotsin hovissa.
perjantai 9. maaliskuuta 2018
Filipendula ulmaria, mesiangervo. Blondattu tukka laitettu pöyheäksi, tuoksuu voimakkaasti, keski-ikäinen rimpsalle lähtenyt mimmi. Pysyy horjahdellen pystyssä korkokengissään, ilmestyy kutsumatta vip-kukkien (very important perennial) seuraan. Poskisuukottelee sujuvasti yö- ja päiväperhosten kanssa, koettelee seurueen sopivaisuusrajoja. Korkkaan sen ja kälyni kanssa juhannuksena puolikuivan omenasiiderin, joka ei maistu hyvältä missään muualla. Lippu nostetaan salkoon, mimmi romahtaa pyllylleen. Nostan sen pystyyn, se kokoaa itsensä ja yhtyy lauluun, sillä on hyvä nuottikorva. Jälkeenpäin nauramme yhdessä, mimmi läiskäyttää reisiään. Kyyneleet piirtävät uomat sen poskiin.
tiistai 6. maaliskuuta 2018
Akileija helmoineen, vegaanityttö hiljainen valo rinnassa. Ottaa parhaat arvosanat, suru ei näy.