Missä on kirkas valo,
       siellä sinä olet,
       missä metsätähti
       vilkuttaa sammalpediltä,
       missä rakkaus
       asuu sanojen välissä.

Yrtti-Iison tuoksuvat, 
vähän homssuiset kukat.
Äiti Intian-basaarista ostetussa hameessa,
polttaa tupakkaa joka välissä.
Meidän matkailuauto,
ruskearaidallinen vanha poliisiauto,
jonka alla piti pakkasilla lämmittää nuotio.
Voi luoja, miten häpesin sitä.

Hihoissa roikkuivat pienet sisarukset.
Isä, jolta meni välillä hermot,
ja äiti, jolta aina meni.

                                                                                 Yrtti-Iiso
                                                                                 kylväytyy joskus itsekseen.

   Tapasin ystävääni
   poimulehtien luona,
   joimme silmillämme
   kastepisaroita.

   Ei niin pientä asiaa,
   etteikö sen voisi jakaa.
   Kasvaa vasten toisiaan,
   ääriviivaa hakien.  

   Kuoriutumisten jälkeen,
   poimulehden reunalla istun kanssasi
   kaikkein pienimmässä muodossani.

        Teekukka aukeaa,
        lasken käsistäni lapsen.
        Hän nukkuu,
        nukkuuhan?

 Ukonhattua kasvoi valtoimenaan
 omenapuiden alla.
 Kukaan ei ollut vuosiin 
 koskenut puutarhaan.

 Kasvit paikkaavat virheet,
 luonto jatkaa 
 siitä mihin jäin.
 Puutarhan armo on siinä, 
 aina kasvaa jotain,
 ainakin rikkaruohoja.

 Luulin ukonhattua synkäksi.
 En vainoa sitä enää,
 eivät lapset kukkia syö.

                    Omenapuun kukat puhkeamassa,
                    nytkö jo?
                    Jotkut surut
                    eivät pääty.

Pikkutalviolla
on siniset, viisaat silmät.
Se istuu varjossa
sylissään vihreä neuletyö, 
tummien, kiiltävien lehtien hiljaisuus.

Vanha valkoinen narsissi
näkee keltaisessa kaimassaan
nuoruudenkuvajaisensa, 
kuuntelee monologia myötätunnolla.
Että noin pitää pönöttää, se sanoo 
pikkutalviolle myöhemmin.