Campanula latifolia, ukonkello.
Yhtäkkiä pitkät miehet nousevat seisomaan,
kumisuttavat sinisiä ja valkoisia soittimiaan,
flash mob jokaisessa kukkapenkissä.
Anoppi katkoi niiltä kaulat,
etteivät siementäisi miten sattuu.
Minä hellyn,
jahkailen,
otan taimia talteen. 

 Kompostin 
 hiljainen mumina,
 sienirihmojen, bakteerien,
 ötököiden kuppilassa,
 mustat bändipaidat yllä.
 Ovella seisoo röökillä
 sinitukkainen ohdake.

   Ängelmä.
   Missä näitä
   hujoppeja
   voi kasvattaa? 
   Tarvitsevat
   tuen kuin
   ritarinkannukset,
   yhtä korkeitakin.
   Tervehti 
   minua ujosti,
   finni otsassa,
   kun kitkin 
   kultapallojen 
   ja töyhtöangervojen väliä. 
   Se tietää,
   voi olla kuin kotonansa,
   ottaa itse jääkaapista,
   keittää aamukahvit.
   Viihtyvät
   parhaiten
   ilman minua.
   Vetäydyn lukemaan
   puutarhalehteä.

   Myskimalva
   ja sisarensa harmaamalvikki
   ottavat aurinkoa kasvot valoon päin,
   pelkäämättä vaaleanpunaisen hipiän palamista.
   Sillä eivät ne ole liian herkkiä lainkaan,
   sitkeitä ja vähään tyytyviä.
   Juovat kahvia ruusukupeista
   ja lätkivät korttia lauantaisin.
   Luopuivat lehmien pidosta
   eivätkä ole kaivanneet,
   hirveä työhän niissä vain oli!

    Suikeroalpi
    tietää kaikkien asiat.
    Se ehtii pitkin maata
    viipottaa joka paikkaan,
    kuuntelee yhtä lailla pionin
    kuin isomaksaruohon kuulumiset,
    hymyilee keltaista hymyään,
    puhua pulputtaa.
    Ei sotkeudu riitoihin,
    ei valtaa tilaa,
    pitää salaisuudet.

  Kitken lapsuuden haavaheinää.
  Jasmiinin keskellä piilottelee
  kolmimetrinen nuori haapa,
  juo keskikaljaa huppu silmillä.

Pellavakimput
ripustin sinitarralla vessan seinälle,
inhosin sinapinkeltaista, nyppyistä muovitapettia
ja turkoosinvihreää lattiaa.

Ne roikkuivat siellä pölyisinä vuosia sen jälkeen,
kun nuorinkin meistä oli muuttanut pois kotoa.

Ystäväni seurasi huvittuneena, kauanko porkkananraato
sai meillä nahistua kirjahyllyssä
ennen kuin se siivottiin pois.

Jossain vaiheessa lakkaa
kasvattamasta vanhempiaan.

Nukkapähkämön pehmeitä korvia

pakko hypistellä.

Mamma myrkytti joskus lampaitaan,

kutoi villoista saliin mattoja. 

Kylän ensimmäisenä hankki television

ja laitatti sälekaihtimet makuuhuoneisiin.

Sanoi kuolevansa ensin, 

sillä ei kestä menettää pappaa.

Niin teki.

 Rantakukka,
 tähkäpää jalat vedessä,
 tulvaniityllä.
 Talvella isoäitini käveli niityn poikki,
 jäätyneen joen kantta
 sulaan kohtaan asti,
 nosti pesuvettä.
 Ei pelännyt hukkumista,
 aina ei edes välittänyt.
 Toivoi kuolevansa leikkauspöydällä,
 kunnallislääkärin poistaessa munatorven,
 johon raskaus oli asettunut.
 Isoäidin karjalaisnauru
 oli liikaa mammalle.
 Miten joku voi niin vihata.
 Toin joen rannasta
 rantakukan
 ja juuret.

   Hopeahärkki,
   laiha vanha rouva,
   kestää paahdetta ja kuivaa.
   Polttaa tupakkaa hillitysti,
   juo lasin sherryä keskellä kuuminta päivää,
   häikäisevän valkoiset kukat hiuksissaan.
   Potkaisee sandaalit jaloista,
   työntää varpaat hiekkaan,
   levittää juurensa.
   Tässä iässä
   enää minnekään muuttamaan.

Runoja puutarhasta, kasvamisesta ja kasvattamisesta. Puutarha ja elämä kulkevat rinnakkain, välillä eroavat omiin suuntiinsa, välillä tulevat liki, menevät toistensa läpi. Puutarhasta tulee elämä, elämästä puutarha.
Vuosien valosta keitän mehua on Minna Sadeniemen esikoisrunokokoelma. 
Julkaisutilaisuus on Tampereella Teos&Tulenkantajat kirjakaupassa ke 27.5.18 klo 18, tilaisuuden järjestää Sanasato.
Kirjaa voi tilata hintaan 20€ (sis. postituskulut ja alv) lähettämällä kirjoittajalle messenger-viestin. 

Appiukko pyytää rantaan
juomaan oluen auringossa,
pitäisit tauon.
Hän pitää minusta.
Sanon etten malta.
Hänen vanhan miehen selkänsä
etääntyy polkua.
Männyn rungot rajaavat
kaitafilminauhan ruudut.

Lehdet samettiset kuin hevosen turpa,
kukka kuin huutomerkki. 
Geum coccineum,
tulikellukka.

Se lakkasi viihtymästä,
sanoi ei sitten.
Mukana on kolmansia osapuolia,
rohtosuopayrtti, jalopähkämö,
heinääkin.
Rajansa kaikella.
Vain teoilla on lopulta väliä.

Juuri nyt laiskottaa.

Daalia,
primadonna, laulaa viimeisen aarian
ennen kuin ooppera päättyy.
Haluan nähdä kesän kaikki tulipunaiset näytökset.
Korjaan kuihtuneet kukat. Kastelen, 
taputan aplodit kohokohdissa, 
kyynelehdin. 
Ei mikään maatiaisnainen,
vaan temperamenttinen, tulinen sielu,
joka kuolee traagisesti ensimmäiseen pakkaseen.
Kaikkensa antaneena juurakon vien talveksi maakellariin.
Luulen, että sille käy siellä huonosti
kuin Descartesille Ruotsin hovissa. 

Filipendula ulmaria,
mesiangervo.
Blondattu tukka laitettu pöyheäksi, tuoksuu voimakkaasti,
keski-ikäinen rimpsalle lähtenyt mimmi.
Pysyy horjahdellen pystyssä korkokengissään,
ilmestyy kutsumatta vip-kukkien (very important perennial) seuraan. 
Poskisuukottelee sujuvasti yö- ja päiväperhosten kanssa,
koettelee seurueen sopivaisuusrajoja.

Korkkaan sen ja kälyni kanssa juhannuksena
puolikuivan omenasiiderin, joka ei maistu hyvältä missään muualla.

Lippu nostetaan salkoon,
mimmi romahtaa pyllylleen.
Nostan sen pystyyn, se kokoaa itsensä
ja yhtyy lauluun, sillä on hyvä nuottikorva.
Jälkeenpäin nauramme yhdessä,
                                                      mimmi läiskäyttää reisiään.
                                                      Kyyneleet piirtävät uomat sen poskiin.

    Akileija 
    helmoineen, 
    vegaanityttö
    hiljainen valo rinnassa.
    Ottaa parhaat arvosanat,
    suru ei näy.

Bellis, 

kaunokainen,

pitää isot juhlat 

niittyhumalan kanssa.

Joku miesväestä tulee

fasistisen ruohonleikkurin kanssa.

Juhlapöydät kaatuvat,

kimalainen loukkaantuu vakavasti. 

Ei, ei sammaleenpoistoainetta!

   Orvokkeja rivi
   kivijalan ja asvaltin saumassa,
   kuorotyttöjä.
   Ne laulavat hengellisiä lauluja
   otsat kuulaina.
   Seisovat jalat
   sammalpoimussa.
   Niiden eriväriset äänet 
   soivat kohti aurinkoa.

   Hiekkaa vasten
   idänunikon leiskahtava oranssi.
   Pienten jalkapohjien
   jäljet sydämessäni

   Voikukka, hahtuvatukka.
   Vanhan naisen kallo
   paljastuu, jos puhallan.
   Ja kaikki ne lapset,
   suhisten laskeutuvat,
   löytävät juurilleen
   maata nimeksi,
   voi kukka.

Tytär oli ihan pieni,

sanoin ääneen äidin ruusuksi.

Menin hämilleni,

entä poika,

siinä korvineen,

nelivuotias.

Hätäpäissäni

sanoin Zinniaksi,

oppineittenkukaksi.

Jokin meni vikaan.

Lehtosinilatva,
ensimmäinen,
jonka kasvatin siemenestä.

Keskimmäinen oli vauva,
ihmettelin, että olin saanut tyttären,
ja presidentiksi valittiin nainen.
Löysin kirjastosta 
perinnekasvikirjan
ja puutarha-ideologiani.

Tytär pääsi kesällä ripille,
omapäinen neito. 
Lehtosinilatvat hyppivät miten mielivät
kukkapenkistä ulos ja takaisin,
kukkivat iloisesti.
Hymyilen niille hellästi. 

       Missä on kirkas valo,
       siellä sinä olet,
       missä metsätähti
       vilkuttaa sammalpediltä,
       missä rakkaus
       asuu sanojen välissä.

Yrtti-Iison tuoksuvat, 
vähän homssuiset kukat.
Äiti Intian-basaarista ostetussa hameessa,
polttaa tupakkaa joka välissä.
Meidän matkailuauto,
ruskearaidallinen vanha poliisiauto,
jonka alla piti pakkasilla lämmittää nuotio.
Voi luoja, miten häpesin sitä.

Hihoissa roikkuivat pienet sisarukset.
Isä, jolta meni välillä hermot,
ja äiti, jolta aina meni.

                                                                                 Yrtti-Iiso
                                                                                 kylväytyy joskus itsekseen.

   Tapasin ystävääni
   poimulehtien luona,
   joimme silmillämme
   kastepisaroita.

   Ei niin pientä asiaa,
   etteikö sen voisi jakaa.
   Kasvaa vasten toisiaan,
   ääriviivaa hakien.  

   Kuoriutumisten jälkeen,
   poimulehden reunalla istun kanssasi
   kaikkein pienimmässä muodossani.

        Teekukka aukeaa,
        lasken käsistäni lapsen.
        Hän nukkuu,
        nukkuuhan?

 Ukonhattua kasvoi valtoimenaan
 omenapuiden alla.
 Kukaan ei ollut vuosiin 
 koskenut puutarhaan.

 Kasvit paikkaavat virheet,
 luonto jatkaa 
 siitä mihin jäin.
 Puutarhan armo on siinä, 
 aina kasvaa jotain,
 ainakin rikkaruohoja.

 Luulin ukonhattua synkäksi.
 En vainoa sitä enää,
 eivät lapset kukkia syö.

                    Omenapuun kukat puhkeamassa,
                    nytkö jo?
                    Jotkut surut
                    eivät pääty.

Pikkutalviolla
on siniset, viisaat silmät.
Se istuu varjossa
sylissään vihreä neuletyö, 
tummien, kiiltävien lehtien hiljaisuus.

Vanha valkoinen narsissi
näkee keltaisessa kaimassaan
nuoruudenkuvajaisensa, 
kuuntelee monologia myötätunnolla.
Että noin pitää pönöttää, se sanoo 
pikkutalviolle myöhemmin.